Asenne ei aina riitä, mutta toivo elää mahdollisuuksissa

Ajauduin vastikään miltei törmäyskurssille erään menestyneen yhtiön toimitusjohtajan kanssa. Olimme yhteisessä palaverissa, jonka alussa puheet pyörivät päivän polttavissa teemoissa. Luonnollisesti koronapandemia ja sen pitkälle ulottuvat vaikutukset kiilasivat pian puheisiin.

Toin esiin huoleni pitkistä lomautuksista ja työn epävarmuudesta sekä perheiden suurista huolista kodin seinien sisäpuolella. Kasaantuvat hoitojonot, terveydenhuollon ammattilaisten jaksaminen sekä myöhemmät mielenterveyskustannukset asettuivat varjoiksi näkökulmiini. Myös lasten tilanne huolettaa, sillä kun aikuiset eivät jaksa, joutuvat maksajiksi aina lopulta lapset ja nuoret – siis yhteiskuntamme kantava tulevaisuus.

Toimitusjohtajalla oli kuitenkin varsin toinen näkökulma. Hän on koronapandemian puhjettua viettänyt perheensä kanssa enemmän aikaa kuin koskaan aiemmin. Kun jatkuvat työmatkat eivät kuormittaneet mieltä eikä kalenteria, oli jäänyt tilaa hengittää yksin ja yhdessä. Johtajan yritys on alalla, joka on kirinyt koronan myötä vain korkeammalle ja voinut jopa palkata lisää työntekijöitä. Minuuttiaikataulutettu arki oli harrastusten hiljentyessä rauhoittunut ja aikaa jäänyt ennennäkemättömällä tavalla perheelle, itselle ja elämän arvojen pohtimiselle.

”Tästä tulee seuraamaan niin paljon hyvää”, johtaja sanoi iskien samalla pöytään aivan toisenlaisen näkökulman. Vedin hetken henkeä ja huokaisin syvään mielessäni: totta tuokin.

Elämme monella tapaa vaikeita aikoja, jotka eivät kohtele meitä yksilöinä eikä yhteiskuntina tasa-arvoisesti. Omasta näkökulmasta käsin tilanne voi näyttää huomattavasti yksinkertaisemmalta, kuin mitä ihmiselämän ja maailman monimutkaisuus kokonaisuudessaan on. Niin kuin joku kokee tämänkin ajan lähinnä vaikeana ja tuhoavana, toiselle tästä aukeaa ennen kaikkea onnea ja iloa. Joskus on vaikeaa muistaa, että vastakkainenkin totuus on usein totta.

Toisinaan oman näkökulman ylikorostuminen aiheuttaa sokeutta toisten erilaisille tilanteille ja asioiden monimutkaisuudelle. Epävarmuuden luoma turvattomuus houkuttelee yksinkertaisiin päätelmiin. Kun itselle on suurten myllerrysten kohdalla osunut hyvä paikka, voi olla vaikea muistaa, että osa siitä on sattumaa. Toisaalta erityisen vaikeassa paikassa on joskus vaikea muistaa, että hankaluuksissakin on aina mahdollisuuksia vaikuttaa. Toivolla ja epätoivolla on monet kasvonsa, mutta niitä yhdistää mahdollisuus vaikuttaa ja suostuminen olemassa olevaan.

Toisinaan kuulee väitettävän, että lopulta kaikki on vain asenteesta kiinni. Kun asenteensa korjaa, saa asiatkin sujumaan. Väitettä kannattaa kuitenkin tutkia avarammin. Ihmisen mieli, jaksaminen ja elämän sujuminen ovat monella tapaa myös silkkaa sattumaa, lapsuudessa eriarvoisesti evästettyä ja varhain ohjattua – mutta toki myös työtä, sinnikkyyttä ja asennetta. Niin lähtökohtamme kuin elämän aikana jaetut kortit eivät jakaudu suinkaan aina ansioiden mukaisesti. 

Kun tilanne on erityisen vaikea, on rajattava katsetta yhä tarkemmaksi. Vaikeissa hetkissä ja olosuhteissa toivon kannalta on keskeistä kysyä: mihin voin vaikuttaa juuri nyt? Mitä voin tehdä tällä hetkellä oloni vahvistamiseksi? Mikä on askel, jonka voin ottaa kohti helpotusta vaikka heti? Kenen apua voin saada tuekseni? Toivo elää mahdollisuuksissa, joita ei ole kielletty epätoivossakaan. Siinä, että joskus tämä vaikeakin vaihe on vain muisto.

Kun on tukevasti onnessa kiinni, se velvoittaa meitä jakamaan jaksamistamme toisten käyttöön ja yhteiseksi hyödyksi. Kun omat mahdollisuudet ovat voimissaan, on muistettava kysyä: miten minä voin nyt vahvistaa toisten toivoa? Kenelle minusta olisi avuksi? Miten voisin painaa nämä hyvän hetket syvälle sydämeeni pahempien päivien varalle? Miten minä voin olla toisille toivon tartuttaja?