50-vuotias nainen ei saa olla työelämän Näkymätön Ninni
Yksi YTK-Yhdistyksen uravalmennusstipendin valitsijaraadin vaikuttajista, Emmi Nuorgam, kertoo vierasblogissamme ajatuksiaan stipendiaattien valinnasta. Yhdistys jakaa 12 kpl 500 €:n arvoista stipendiä, joilla saa Workday Designersin Uramuotoilu-verkkokurssin sekä 3 henkilökohtaista tapaamista uracoachin kanssa. Lue lisää!
Kun olin nuori ja aloittelin työuraani, oli itsestään selvää, että eläkeikä koittaa “viimeistään sit viiskymppisenä”. 15-vuotiaan näkökulmasta kolmekymppinen oli jo vanha ja 50-vuotias täysin elämänsä ehtoopuolella. Aurinko oli laskemassa ja elämä ohi. Nyt, kun olen ohittanut tuon maagisen 30 vuoden rajapyykin, en olekaan lainkaan niin vanha kuin teininä ajattelin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kirkkaammin ymmärrän, että työuraani on jäljellä vielä kymmeniä vuosia. Nyt ajattelen viisikymppisten olevan vasta puolivälissä elämää. Mikä upea mahdollisuus vaihtaa alaa, etsiä omaa polkua ja pohtia, mitä todella haluaisi tehdä!
Todellisuus ei kuitenkaan ole aivan näin ruusuinen. Kun luin YTK-Yhdistyksen urastipendiä hakeneiden ihmisten hakemuksia, ymmärsin, että kaikki ovet ovat auki vain harvoille ja valituille.
Kuka ansaitsee stipendin?
Olin etukäteen pohtinut, millaisia asioita painottaisin stipendien saajien valinnassa.
Ehkä nuoruuden intoa ja loputtomilta tuntuvia vaihtoehtoja? Vai auttaisinko perhevapaalta palaavan, identiteettikriisissä kierivän varhaiskeski-ikäisen ihmisen pohdintoja siitä, vastaako työ enää omia arvoja? OIisinko uupuneiden ja väsyneiden puolella? Entä kuka huolehtisi siitä, että työssään kiusattu saisi tarvitsemansa tuen ja rohkeuden vaihtaa alaa?
Lopulta päädyin valitsemaan stipendin saajiksi henkilöitä, joilla on vielä työvuosia jäljellä, mutta urapolun suunta hukassa. Valinta ei ollut helppo. Mikä minä olen arvottamaan ihmisten haasteita ja päättämään heidän puolestaan?
Ajattelen valinnan olevan kuitenkin ensisijaisesti poliittinen viesti. Poliittinen viesti sen puolesta, ettei ihminen - usein nainen - vielä viisikymppisenä muutu näkymättömäksi. Hakukirjeissä toistui ajatus siitä, että osaanko mitään? Olenko työntekijänä minkään arvoinen? Miten löytäisin varmuuden ja luottamuksen omiin taitoihin maailmassa, jossa tunnutaan arvostavan eniten pöhinää, start up -henkeä ja hyviä tyyppejä?
Virheet eivät pelota, vaan se, ettei ehdi elää
Ikäsyrjintä ei ole vain henkilön oma kokemus. Se on sukupuolittunut ilmiö, josta kärsivät enemmän naiset kuin miehet. Kun eläkeikää lähestyvää miestä haastatellaan, pääsee hän puhumaan elämänkokemuksesta, työstä ja uran merkittävistä käänteistä.
Kun naista haastatellaan, kysytään häneltä isoäitiydestä ja siitä, miltä tuntuu, kun kroppa ikääntyy. Yhtään kropan ikääntymistä ja veltostumista vähättelemättä uskon, että 50-70-vuotiailla naisilla on myös muuta annettavaa kuin mielipide ryppyvoiteesta.
“En pelkää virheitä, pelkään elämättömyyttä.” sanoi eräs vastaajista.
Ja tähän pelkoon haluan tarjota ratkaisuja. Ikääntymisen ei tarvitse tarkoittaa elämän päättymistä. Päinvastoin. Toivoisin sen yhä useammin tarkoittavan oman näköisen elämän alkamista. Polkua, jonka jokaisella askeleella voi tuntea olevansa tärkeä ja arvokas. Työtä, joka antaa iloa ja jättää tilaa myös levolle ja leikille.
Uravalmennusstipendin saajat on valittu!
Saimme useita satoja hyviä hakemuksia stipendiin ja vaikuttajaraati on nyt valinnut onnekkaat stipendin saajat. Olemme stipendiaatteihin yhteydessä viikolla 46 ja kerromme pian lisää - pysy kuulolla.
